Minulta kysytään usein, kuinka hyvin olen sopeutunut uuteen kaupunkiin, olenko löytänyt kavereita ja viihdynkö täällä. Olen tehnyt sen nyt, mitä useimmat tekevät vasta vuoden päästä. Muutin pois kotoa outoon kaupunkiin, menin tuntemattomaan lukioon joka oli täynnä minulle tuntemattomia ihmisiä. Olen eksynyt tänne, tutustunut uusiin ihmisiin ja kohdannut sopeutunut elämään niin, että minun tuskin huomataan olevan uusi. Ainakaan niin kauan, kunnes avaan suuni.
Lähdin lukion toisella, kesken lukuvuoden. Kaikki ystäväni jäivät tuttuun kaupunkiin, tuttujen teiden varrelle. Helppoahan tämä ei ole ollut, ainakaan tämän kokoisessa lukiossa, missä nyt olen. Vaihdan yhä edelleen luokasta toiseen, enkä ole usein edes varma kenen ryhmän tunnilla olen. Olen tutustunut ihmisiin, joten olo ei enää ole niin ulkopuolinen ja epävarma kuin ennen. Silti kaipaan yhä edelleen takaisin niiden omien ystävieni luokse, jotka tuntevat minut ja joiden kanssa juttelen yhä joka päivä. Osan kanssa olen jopa tullut läheisemmiksi lähtöni jälkeen, mikä tuntuu jotenkin hassulta.
Yksi uusi ystäväni sanoi minulle kerran, ettei ole helppoa tutustua keneenkään täällä. Edelleenkin kun kävelen kouluun, tapaan siellä tuttuja ja ystäviäni, ihmisiä joiden kanssa hoidan koulutöitä mutta joita en näe enää kouluajan jälkeen. Tietenkin on pari poikkeusta, mutta heitäkin tulee nähtyä harvemmin. Onneksi koulu on pitänyt minut kiireisenä ja kun jää aikaa, vietän sen useimmiten Bellan, Aleksin tai Riikan kanssa. Vaikka tykkäänkin yksin olosta ja tunnen oloni kotoisaksi omassa asunnossani, kaipaan silti porukkaa jossa nauraa ja rentoutua ennen koeviikkoa tai sen jälkeen.
Kuuntelen koulussa, kuinka luokkatoverini jännittävät jo nyt abivuoden jälkeen edessä olevaa muuttoa tuntemattomaan kaupunkiin, tuntemattomien ihmisten sekaan. Heille se on todennäköisesti helpompaa, kuin minulle. Tulin keskelle valmiita kaveripiirejä, enkä silloin kun ne muodostuivat, jolloin olisin voinut olla jossain kaveripiirissä mukana. Kuitenkin muutto tuntemattomaan on kaikille jossain vaiheessa edessä. Minä vain otin sen askeleen aikaisemmin ja kesken kaiken. Olen kuitenkin kasvanut monella tapaa. Kotiin isän luo mennessä, olen taas se sama pieni tyttö, vaikka kuinka sanotaan että olen aikuistunut. Sinne mennessä en voi enää hallita asioita samalla tavalla kuin täällä, siellä on meluisaa ja elämää koko ajan ympärillä. Ei samanlaista pakopaikkaa kuin täällä, minne voi mennä hiljentymään. Siellä asuu perhe, jonka kanssa ei ikinä tunnu olevan toista samanlaista päivää.
